Tunnesyöppö tässä terve

Olen miettinyt syitä syömiseeni ja varsinkin kun repsahdin syömään ihan olan takaa, kun siskoni menetti vauvansa.
En ole tähän päivään mennessä löytänyt suoria syitä syömiselleni. Ensin meinasin, että suurin syy on ystävien puute. Tai onhan noita, mutta ei kukaan kuuntele mun murheita. Mulle kyllä avaudutaan usein ja ärsyttää, kun yritän itse puhua asioista ja se menee kuuroille korville. Sitten mietin, että eihän mulla ole ikinä ollutkaan "parasta" kaveria jolle puhua. Ei ikinä. Olen aina ollut jonkun korvike. Siksi perustin blogin. Onpahan paikka jonne purkaa ajatuksia vaikka ketään ei lukisikaan.
Miten olen päätynyt tähän jamaan? Olenko liian kiltti? Miehinähän on paras ystäväni tällä hetkellä, mutta ei hänkään tiedä kuinka nollaksi tunnen itseni kun sorrun syömään. Tai, että joka päivä takaraivossa pyörii sana luuseri.
Eli joo, syömisiini vaikuttaa ei ehkä kavereiden puute vaan jonkun joka oikeasti ymmärtää. Mieheni ymmärtää ja kannustaa, mutta eihän hän voi tulla sanomaan, että perse ylös sohvalta ja ulos juoksemaan. Sotahan siitä tulisi, vaikka juuri sitä kaipaan. Kuinka hankalaa.
Sitten mietin, että sinkkuna ollessani (4vuotta), laihdutin 10kiloa ja en syönyt paljoa. En ahminut. Enkä omannut silloinkaan kavereita. Miten se silloin onnistui? Ensimmäinen poikaystäväni jätti minut ( petti myös), ja kuulin jälkeenpäin hänen valittavan minun olleen niin kaunis, mutta kun lihoin 15 kiloa... Eli se taisi olla syy laihtumiseeni. halusin kelvata jollekkin. pakko laihtua. Jos vaikka joku puhuisi.
Nyt omaan perheen ja maailman ihanimman miehen, mutta en tunnu saavan mitään rotia tähän laihdutukseen. Onko syynä turvallisuuden tunne? Kun kerran mieheni ei ole jättämässä minua kun olen lihonut tässä 7 vuoden aikan ja kahden raskauden seurauksena. Ehkä.
Nyt yritän kovasti saada äänen päässäni lopettamaan luuseriksi haukkumisen ja laihduttaa itseni ja mieheni vuoksi. Haluan ettei hän joudu häpeämään minua. Isoa vaimoa .

Ja anteeksi vuodatus. Puran vain ajatuksiani, koska kirjaimelliseti  ja lapsellisesti purskahdin itkuun kun näin sotanorsun antaneen tunnustuksen ( edellinen postaus). Typerää. I know. Nyt on vaan kaikkea tyhmää mielessä. Ja kirjoituskin on sekavaa kuten omat ajatukseni tällä hetkellä. Koittakaa kestää :)